Soita musiikkia, älä mielikuvaa
Valitse kalvot, kapulat ja symbaalit musiikin, tilan ja tilanteen mukaan
Moni rumpali alkaa etsiä omaa soundiaan levyiltä.
Minä ainakin aloitin.
Nuorempana soitin tanssimusiikkikeikkoja ja olin myös puhallinorkesterin rumpalina. Samaan aikaan Metallican *Black Album* oli minulle aivan valtava juttu. Siinä oli kaikki, mitä nuori rumpali saattoi rumpusoundilta toivoa: iso virveli, jämäkkä bassari, valtava kokonaisuus ja se ride-symbaalin ping, joka tuntui leikkaavan vaikka betoniseinästä läpi.
Totta kai halusin oman settini kuulostavan samalta.
Pieni käytännön ongelma oli vain se, että soitin usein aivan eri musiikkia, aivan eri tiloissa ja aivan eri tarkoitukseen. Metallican levysoundi ja tanssilavan maltillinen komppi eivät aina kulje käsi kädessä, vaikka kuinka yrittäisi esitellä ne toisilleen.
Siitä syntyi monta opettavaista hetkeä. Ja luultavasti muutama sellainenkin keikka, jossa bändikaverit olisivat mieluummin ojentaneet minulle vispilät, villasukat ja rauhoittavan keskustelun kuin paksuimmat kapulat, mitä kaupasta löytyi.
Paksuin ride, paksuimmat kapulat ja kevyt tanssikeikka
Pidin metallimusiikista ja hain levyiltä tuttua kirkasta ride-soundia. Nuoren rumpalin logiikka oli selkeä: jos metallilevyllä kuuluu voimakas ja selkeä ping, ratkaisu on ostaa mahdollisimman paksu ride-symbaali.
Eikö niin?
No, ei ihan.
Samaan aikaan myös kapulat kasvoivat. Jos haetaan isoa soundia, tarvitaan isot työkalut. Tässä yhtälössä oli vain yksi pieni käytännön ongelma: noin 50-kiloinen rumpali, paksuimmat mahdolliset kapulat ja keikkoja, joissa rumpusetin olisi pitänyt ennemmin hengittää kuin ottaa koko juhlatila haltuun kiinteistövälittäjän varmuudella.
Tanssikeikalla yleisö ei yleensä tule paikalle kuuntelemaan rumpalin sankaritarinaa. Ihmiset tulevat tanssimaan. Silloin hyvä rumpali ei välttämättä ole se, joka soittaa eniten, koviten tai näyttävimmin. Usein hyvä rumpali on se, jonka komppi saa kappaleen tuntumaan hyvältä jaloissa.
Se on tärkeä ero.
Jos tanssilattialla pari pysyy tahdissa ja hymyilee, ollaan todennäköisesti lähempänä oikeaa ratkaisua kuin silloin, kun ride-symbaalin ping saa kahvikupit liikkumaan tarjoilupöydällä.
Metallilevyn soundi, teippirulla ja tuskanhiki
Metallisoundin tavoittelu johti välillä melko epätoivoisiin tilanteisiin.
Saatoin käyttää loputtoman määrän tunteja rumpujen virittämiseen, kalvojen säätämiseen, teipin lisäämiseen, teipin poistamiseen, uuden teipinpalan lisäämiseen ja erilaisten vaimennusten kokeiluun. Välillä tuntui, että ratkaisu oli aina yhden pienen teippipalan päässä.
Ei ollut.
Jossain vaiheessa rumpu näytti enemmän askarteluprojektilta kuin soittimelta. Kalvossa oli teippiä, ehkä Moongelia, mahdollisesti pala talouspaperia ja rumpalin katseessa sellaista epätoivoa, jonka tunnistaa jokainen, joka on yrittänyt saada kahdeksan neliön treenikämpässä aikaan stadionrumpusoundia.
Pienessä tilassa tuskanhiki nousi helposti pintaan. Yritin saada rummuista ulos soundia, jota siellä ei yksinkertaisesti ollut mahdollista saavuttaa. Huone oli liian pieni, ääni tuli liian lähelle, symbaalit täyttivät kaiken ja rummut tuntuivat joko soivan liikaa tai kuolevan kokonaan.
Ja sitten, kun sain treenikämpällä rummun jotenkin “kuriin”, isommassa tilassa paljastui toinen ongelma: soundi oli täysin kuollut. Kaikki se teippi, vaimennus ja epätoivoinen kontrollointi, joka pienessä huoneessa tuntui tarpeelliselta, vei isommassa tilanteessa rummusta elämän pois.
Tämä oli tärkeä oppi.
Teipit, Moongelit ja muut vaimennusratkaisut ovat hyviä työkaluja. Niille on ehdottomasti paikkansa. Mutta ne eivät korjaa vääriä kalvoja, huoneen akustiikkaa, huonoa viritystä tai epärealistista mielikuvaa siitä, mikä on “oikea” soundi.
Joskus ongelma ei ole siinä, että rummussa soi jokin ylimääräinen taajuus.
Joskus ongelma on siinä, että yritämme saada väärässä paikassa aikaan väärää soundia.
Ja joskus ongelma on siinä, että olemme katsoneet liian monta livevideota ennen treenejä.
Ole nöyrä sille musiikille, mitä soitat
Olen joskus kuullut ajatuksen: ”ole nöyrä sille musiikille, mitä soitat”.
Se kuulostaa yksinkertaiselta, mutta siinä on paljon viisautta.
Jos soitat tanssimusiikkia, tee musiikista tanssittavaa. Jos soitat puhallinorkesterissa, tue kokonaisuutta. Jos soitat metallia, anna musiikille sen tarvitsema energia. Jos soitat pienessä tilassa, hyväksy se tosiasia, että seinät eivät väisty, vaikka kuinka toivoisit.
Rumpalin kannattaa kysyä itseltään:
”Palveleeko tämä soundi musiikkia – vai minun mielikuvaani siitä, miltä haluaisin kuulostaa?”
Tuo kysymys olisi säästänyt minulta aikanaan monta erikoista varustehankintaa.
Ja ehkä muutaman keskustelun basistin kanssa.
Levysoundi ei ole sama asia kuin rumpusetti huoneessa
Yksi tärkeimmistä oivalluksista on tämä: levyltä kuultava rumpusoundi ei ole pelkkä rumpusetti.
Se on soittoa, viritystä, kalvoja, mikrofoneja, etuasteita, ekvalisointia, kompressiota, miksausta, masterointia ja koko tuotannollista ajattelua. Se on lopputulos, ei lähtötilanne.
Sama pätee isoihin lavoihin ja festareihin. Kun rumpusetti kuulostaa yleisön edessä valtavalta, se ei johdu vain siitä, että lavalla on isot rummut ja rumpali lyö kovaa. Mukana on mikitys, PA-järjestelmä, monitorointi, miksaaja, lavan koko ja ympärillä oleva tila.
Pienessä treenikämpässä tilanne on täysin toinen. Siellä akustinen ääni tulee suoraan korville. Jos bassari, virveli ja symbaalit täyttävät koko huoneen jo ilman mikitystä, ei ole kovin paljon tilaa rakentaa päälle mitään isoa ja hallittua.
Silloin ongelma ei välttämättä ole siinä, etteikö setissä olisi tarpeeksi voimaa. Ongelma voi olla siinä, että sitä on jo liikaa siihen tilaan.
Tai siinä, että tavoiteltu soundi ei ole akustinen rumpusoundi ollenkaan, vaan tuotettu, mikitetty ja miksattu kokonaisuus.
Treenikämpässä ei siis kannata aina kysyä: “Miksi tämä ei kuulosta levyltä?”
Parempi kysymys voi olla: “Kuuleeko kukaan täällä enää mitään muuta kuin minun crashini?”
Nykyään iso soundi ei vaadi aina isoa lyöntiä
Äänentoisto on muuttunut valtavasti. Laadukas PA, pienet digimikserit, subbarit, rumpumikrofonit ja in-ear-monitorointi ovat nykyään huomattavasti helpommin saavutettavia kuin ennen. Iso ja napakka rumpusoundi ei ole enää vain stadionien ja suurten festarilavojen etuoikeus.
Tämä muuttaa myös rumpalin ajattelua.
Jos kevyessäkin musiikissa halutaan rummuilta “potkua”, se ei aina synny siitä, että rumpali lyö akustisesti kovempaa. Usein potku syntyy mikityksen ja PA:n kautta. Bassorummun isku, virvelin napakkuus ja tomien koko voidaan tuoda esiin aivan eri tavalla, kun lähtösoundi on hyvä ja se vahvistetaan oikein.
Silloin rumpalin tehtävä ei ole tuottaa koko lopullista äänenpainetta käsistä. Rumpalin tehtävä on antaa hyvä, hallittu ja soiva lähtöääni, jota voidaan vahvistaa.
Tämä on iso oivallus.
Kaikkea ei tarvitse repiä irti ranteista, olkapäistä ja elämäntahdosta. Joskus kannattaa antaa mikrofonin ja PA:n tehdä se työ, johon ne on tarkoitettu.
Pienessä tilassa maltillinen akustinen soundi voi mahdollistaa isomman lopputuloksen
Se kuulostaa ensin ristiriitaiselta, mutta on usein totta:
Mitä paremmin akustinen soundi pysyy hallinnassa, sitä isompi ja parempi kokonaisrumpusoundi voidaan joskus rakentaa PA:n kautta.
Jos pienessä tilassa soitetaan jo akustisesti niin kovaa, että virveli, symbaalit ja bassari täyttävät kaiken, miksaajalle ei jää paljon tehtävää. PA:sta ei voi lisätä isoa ja hallittua rumpusoundia, jos lavalta tai huoneesta tulee jo valmiiksi liikaa ääntä.
Silloin mikitys ei tee soundista isoa. Se tekee helposti sekavasta vielä sekavamman.
Jos taas rumpali pystyy soittamaan maltillisesti, käyttämään tilanteeseen sopivia kapuloita, kalvoja ja symbaaleja sekä pitämään kokonaisuuden hallinnassa, PA:lle jää tilaa tehdä työnsä. Bassorumpuun voidaan lisätä painetta. Virveliin voidaan hakea iskua. Tomeihin saadaan kokoa. Kokonaisuus voidaan nostaa esiin niin, että se tuntuu isolta yleisölle, mutta ei peitä lavalla kaikkea alleen.
Joskus paras tapa saada iso rumpusoundi ei siis ole soittaa isommin.
Joskus paras tapa on soittaa hallitummin.
Tämä voi olla rumpalille aluksi vaikea ajatus. Sisäinen teini-ikäinen Lars Ulrich ei aina hyväksy maltillisuutta ensimmäisenä vaihtoehtona.
Mutta bändi saattaa hyväksyä.
Treenikämpän ei tarvitse kuulostaa levyltä
Treenikämpällä ei välttämättä ole realistista tavoitella samaa soundia kuin suosikkilevyllä. Eikä tarvitsekaan olla.
Pienessä huoneessa tärkeämpää voi olla, että bändi kuulee toisensa, komppi tuntuu hyvältä ja soitto pysyy tasapainossa. Jos kaikki harjoitukset menevät siihen, että kitaristit nostavat volumea symbaalien yli ja laulaja ei kuule itseään, ongelma ei välttämättä ratkea järeämmillä kalvoilla, isommilla kapuloilla tai painavammalla ridella.
Treenikämpän soundin ei tarvitse olla levyvalmis. Sen pitää auttaa bändiä soittamaan paremmin.
Siinä on iso ero.
Hyvä treenisoundi voi olla pienempi, kuivempi ja maltillisempi kuin levyltä tuttu ihannesoundi. Se ei tee siitä huonoa. Se tekee siitä käyttökelpoisen.
Treenikämppä ei ole äänitysstudio, konserttisali eikä Wembley. Usein se on tila, jossa on vanha sohva, kahvinkeitin, liian monta johtoa ja yksi mystinen haju, jonka alkuperää kukaan ei enää uskalla selvittää.
Siksi myös sounditavoitteen kannattaa olla realistinen.
Kalvot, kapulat ja symbaalit ovat työkaluja, eivät identiteetti
Rumpukamoihin liittyy helposti paljon tunnetta. Jos soittaa metallia, pitäisi olla tietynlaiset kapulat. Jos haluaa “ammattimaisen” soundin, pitäisi olla tietyt kalvot. Jos haluaa uskottavan riden, sen pitäisi painaa suunnilleen yhtä paljon kuin pieni ankkuri.
Mutta välineet eivät ole identiteetti. Ne ovat työkaluja.
Kevyempi kapula ei tee sinusta heikompaa rumpalia. Ohuempi symbaali ei tarkoita, ettet voisi soittaa vakuuttavasti. Avoimempi kalvo ei ole vähemmän uskottava kuin vaimennettu kaksikerroskalvo. Kaikki riippuu siitä, mitä musiikki ja tilanne tarvitsevat.
Jos soitat pienellä lavalla, akustisessa tilassa tai tanssikeikalla, ohuemmat kapulat ja herkemmin aukeavat symbaalit voivat tehdä elämästä paljon helpompaa. Jos soitat kovaa rockia tai metallia isommalla lavalla, järeämmille vaihtoehdoille voi olla täysin perusteltu paikka.
Olennaista on, että et valitse välinettä pelkän mielikuvan perusteella, vaan käyttötarkoituksen mukaan.
Rumpukama ei kysy, oletko tarpeeksi uskottava. Se kysyy hiljaa: “Mihin tilanteeseen minut oikein raahattiin?”
Kapula vaikuttaa enemmän kuin moni ajattelee
Kapula on ehkä aliarvostetuin soundityökalu.
Paksumpi kapula antaa enemmän massaa ja ääntä, mutta voi tehdä hiljaisesta soitosta vaikeampaa. Ohuempi kapula voi auttaa dynamiikan hallinnassa. Kärjen muoto vaikuttaa erityisesti symbaaleihin: ride voi muuttua kirkkaammaksi, pehmeämmäksi, selkeämmäksi tai pyöreämmäksi pelkästään kapulaa vaihtamalla.
Jos haet rideen selkeyttä, ratkaisu ei välttämättä ole painavin mahdollinen symbaali. Joskus oikea kapula antaa riittävän artikulaation ilman, että koko tila täyttyy metallisesta kilkuttelusta.
Tämä on hyvä uutinen myös lompakolle: kapuloiden kokeilu on yleensä hieman halvempaa kuin uuden riden ostaminen paniikissa.
Kokemusta on.
Ja jos kapulan vaihtaminen ratkaisee ongelman, se on aika paljon mukavampi huomata kuin todeta ostaneensa symbaalin, joka toimii parhaiten tilanteissa, joissa muu bändi on vähintään 30 metrin päässä.
Kalvoilla ohjataan sointia, mutta ne eivät muuta fysiikan lakeja
Kalvovalinta vaikuttaa paljon rummun sointiin ja tuntumaan.
Yksikerroksinen kalvo soi avoimemmin ja reagoi herkemmin. Se voi toimia hienosti kevyemmässä soitossa, orkesterissa, akustisissa tilanteissa ja silloin, kun rummun luonnollinen sointi saa kuulua.
Kaksikerroksinen kalvo antaa usein kontrolloidumman, paksumman ja kestävämmän soundin. Se sopii hyvin kovempaan soittoon ja tilanteisiin, joissa halutaan napakampi vaste.
Vaimennetut kalvot ja erilliset vaimennusratkaisut voivat olla hyödyllisiä etenkin hankalissa tiloissa. Teippi, Moongel tai muu vaimennus voi pelastaa tilanteen, kun rummussa on liikaa jälkisointia tai kun tila vaatii nopeampaa kontrollia.
Mutta jos vaimennuksella yritetään korjata väärää kalvovalintaa, huoneen ongelmia, epäonnistunutta viritystä tai levysoundista syntynyttä epärealistista mielikuvaa, ollaan helposti väärällä polulla. Silloin vaimennusta lisätään pala palalta, kunnes rumpu ei enää soi lainkaan. Se vain vastaa lyöntiin kohteliaalla tömähdyksellä.
Sekin voi joskus olla haluttu soundi. Mutta se ei ole aina ratkaisu.
Teippi on hyvä renki, mutta huono tuottaja.
Symbaalit paljastavat tilannetajun nopeasti
Symbaaleissa väärä valinta kuuluu usein heti.
Painava ride voi olla mahtava kovassa bändissä. Se leikkaa läpi ja antaa selkeän pingin. Mutta pienessä tilassa sama symbaali voi olla armoton. Se ei välttämättä taivu, pehmene tai anna anteeksi.
Ohuempi symbaali aukeaa kevyemmällä kosketuksella ja sulautuu usein paremmin musiikkiin. Se voi olla juuri oikea valinta pienelle keikalle, kevyempään musiikkiin tai tilanteeseen, jossa soundin pitää hengittää.
Symbaalia ei kannata valita vain sen perusteella, miltä se kuulostaa yksin kaupassa. Kannattaa miettiä, miltä se kuulostaa bändin kanssa, siinä tilassa ja sillä voimakkuudella, jolla oikeasti soitat.
Kaupassa symbaali on yksin. Keikalla sillä on naapureita.
Ja naapurit saattavat valittaa.
Hyvä soundi alkaa kuuntelemisesta
Lopulta soundi ei synny vain ostamalla oikeat tavarat.
Se syntyy kuuntelemisesta.
Kuuntele tilaa.
Kuuntele bändiä.
Kuuntele musiikkityyliä.
Kuuntele yleisöä.
Kuuntele myös sitä, milloin oma soitto vie liikaa tilaa.
Rumpalin tehtävä ei ole aina täyttää kaikkea mahdollista äänellistä tilaa. Usein rumpalin tehtävä on rakentaa pohja, jonka päällä muu musiikki voi toimia.
Tämä on ehkä se tärkein oivallus, jonka opin kantapään kautta: hyvä rumpusoundi ei ole aina se, joka tekee suurimman vaikutuksen yksin soitettuna. Hyvä rumpusoundi on se, joka saa koko musiikin kuulostamaan paremmalta.
Se on vähän epäreilua, koska rumpalitkin haluaisivat joskus olla tarinan päähenkilöitä.
Mutta usein paras kohteliaisuus rumpalille on se, ettei kukaan huomaa mitään erikseen. Musiikki vain toimii.
Ennen kuin ostat, kysy nämä kysymykset
Kun olet valitsemassa kalvoja, kapuloita, symbaaleja tai muuta rumpusetin osaa, pysähdy hetkeksi ja mieti:
– Missä soitan tätä eniten: treeniksellä, pienellä keikalla, isolla lavalla vai studiossa?
– Soitanko ilman mikitystä vai PA:n kautta?
– Tarvitaanko akustisesti iso soundi vai hallittu lähtöääni mikitykselle?
– Onko tila pieni, kaikuisa, kuiva, matala vai iso?
– Pitääkö rumpujen sulautua kokonaisuuteen vai leikata läpi?
– Haenko levyltä tuttua tuotettua soundia vai toimivaa akustista soundia?
– Palveleeko tämä valinta musiikkia, jota oikeasti soitan?
– Auttaako tämä minua soittamaan paremmin muiden kanssa?
– Yritänkö ratkaista välineillä tai vaimennuksella ongelmaa, joka johtuu oikeasti tilasta, virityksestä tai epärealistisesta soundi-ihanteesta?
Nämä kysymykset voivat säästää rahaa, hermoja ja bändikavereiden kuuloa.
Parhaimmillaan ne voivat myös muuttaa koko tavan ajatella soittamista.
Ja jos mikään muu ei auta, ne voivat ainakin estää ostamasta kolmatta lähes samanlaista rideä, koska “tässä saattaisi olla se oikea ping”.
Paras soundi on tilanteeseen sopiva soundi
Nuorena halusin saada rumpusettini kuulostamaan Metallican studiolevyltä. Se oli hyvä haave siinä mielessä, että se sai minut innostumaan soundista. Mutta vielä tärkeämpi oppi oli ymmärtää, ettei sama soundi-ihanne sovi joka paikkaan.
Tanssikeikka ei ole metallilevy.
Treenikämppä ei ole iso festarilava.
Akustinen rumpusetti huoneessa ei ole sama asia kuin mikitetty ja miksattu tuotanto.
Paksuin vaihtoehto ei ole automaattisesti paras vaihtoehto.
Eikä teippirulla ole aina oikotie hyvään soundiin.
Kun ymmärtää tilan, musiikin, tilanteen ja äänentoiston mahdollisuudet, valinnoista tulee järkevämpiä. Silloin kalvot, kapulat, symbaalit ja vaimennukset eivät ole sattumanvaraisia ostoksia, vaan työkaluja.
Ja silloin rumpali ei enää yritä väkisin kuulostaa joltain levyltä väärässä ympäristössä.
Hän alkaa kuulostaa hyvältä siinä musiikissa, jota on juuri sillä hetkellä soittamassa.
Se ei ehkä kuulosta yhtä dramaattiselta kuin “löysin täydellisen soundin”.
Mutta se on paljon käyttökelpoisempi tavoite.
Tarvitsetko apua valintaan?
Jos et ole varma, millaiset kalvot, kapulat tai symbaalit sopivat sinun soittoosi, kysy rohkeasti apua. Hyvä valinta lähtee aina käyttötarkoituksesta: musiikkityylistä, tilasta, soittovoimakkuudesta ja siitä, soitetaanko akustisesti vai mikitettynä.
Me autamme mielellämme löytämään vaihtoehdot, jotka eivät vain kuulosta hyvältä kaupassa, vaan toimivat myös siellä, missä sinä oikeasti soitat.
Koska paras soundi ei aina ole suurin soundi.
Paras soundi on se, joka saa musiikin toimimaan.